Pelaajalukee Videopelejä, sarjakuvia ja internet-kulttuuria.

Oliver Stonen presidentit

  • Pikkukuvien lähde: Wikipedia
    Pikkukuvien lähde: Wikipedia

Oliver Stone on yhdysvaltalainen, Oscar-palkittu elokuvaohjaaja. Hänen elokuviensa punainen lanka on amerikkalaisuus. Yhdysvallat on hyvin kaksijakoinen maa. Toisaalta vapaa, toisaalta täynnä rajoituksia. Maailman varakkain, mutta kuitenkin paikoin äärettömän köyhä. Mahtava valtio - supervalta - mutta kuitenkin niin heikko. Heikkous ilmenee mielestäni amerikkalaisten inhimillisyydessä, sekä Oliver Stonen kolmessa presidenttielokuvassa JFK, Nixon ja W. Katsoin nämä elokuvat muutaman viikon sisällä, tässä ajatuksiani.

JFK

Elokuvan pääosassa on Kevin Costner. Hän esittää New Orleansin valtionsyyttäjää, joka järkyttyy pahoin John Kennedyn salamurhasta. Vuosia myöhemmin hän tutustuu Warrenin komission tutkintamateriaaliin ja löytää siitä epäjohdonmukaisuuksia. Niiden perusteella hän tutkii ja kyselee, sekä tulee vähitellen siihen tulokseen, että presidentin murhan takana oli salaliitto.

Elokuva on yli kolmetuntinen. Se keskittyy aluksi syyttäjän tutkimuksiin, sekä jälkeenpäin varsinaiseen oikeudenkäyntiin. Syyte nostetaan ainoaa henkilöä vastaan, joka saadaan linkitetyksi salaliittoon. Myös tutkimusryhmän sisäisiä kemioita sekä tutkimusobsession vaikutuksia päähenkilön perhesuhteisiin käydään läpi.

Elokuva on vangitseva. Aihe luonnollisesti sekin paljon. Stonen elokuvallinen kerronta on intensiivistä ja dramaattista. Kevin Costner näyttelee antaumuksella, mutta vähän etäisesti kuitenkin verrattuna Hopkinsin Nixonin vaikuttavuuteen.

Kuvat Kennedyn ruumiista ovat yllättävän järkyttäviä yhden jos toisenkin gore-räpsyn nähneellekin. Elokuva korostaa paljon Kennedyn idealismia ja hänen yrityksiään lopettaa vietnam ja suitsia CIA:n valtaa. Kennedy esitetään lähes pyhimysmäisenä hahmona, ja hänen hyvyyteensä uskoo helposti. Toisin kuin Yhdysvalloissa, ei sosiaalidemokraatti tai sosialistikaan ole suomalaisessa puheessa solvaus siinä missä pinko amerikanenglannissa.

Jos kuoliaaksi kirkkaassa päivänvalossa ammuttu presidentti on järkyttävä vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin eurooppalaiselle nuorelle aikuiselle, voi vain kuvitella, miten karmea murha on ollut kuusikymmenluvulla Yhdysvalloissa.

Stonen mielipide ei jää epäselväksi: Kennedy murhattiin salaliiton toimesta siksi että hän halusi hillitä tiedustelupalvelun valtaa sekä rajoittaa sotaa - siis kaventaa aseteollisuuden voittoja. Elokuvaa on Wikipedian mukaan kritisoitu siitä, että se esittää muunneltua ja osittaista totuutta. Näitä väitteitä ei kuitenkaan eritellä. Olisi erittäin kiintoisaa lukea esimerkiksi Alan Mooren Helvetistä -sarjakuvan tyyliin tehty teos Dallasin tapahtumista - siis teos joka käyttää perusteellisesti ja totuudenmukaisesti lähteitä ja kertoo tarinan niiden pohjalta.

Nixon

Elokuva ei ole yhtä tarinavetoinen kuin JFK. Se sisältää paljon aikasiirtymiä ja Nixonin tunteiden kertomista visuaalisin keinoin. Elokuva on erilainen kuin JFK tietysti myös siksi, että presidentti josta kerrotaan on elossa ja pääroolissa.

Anthony Hopkins näyttelee pääosan erinomaisesti. Nixon kuvataan voimakkaana persoonana, mutta kuitenkin sokeana itselleen. Hän on katkeroitunut pahasti ensimmäisestä tappiostaan Kennedylle. Kun ensin John ja sitten Robert salamurhataan käytännössä Nixonin tieltä, on presidenttiys mahdollinen. Valta kuitenkin korruptoi miehen: hän näkee itsensä Amerikan vapauden takaajana kommunisteja ja muita beatnikkeja vastaan. Tarkoitus pyhittää kaikki keinot. Nixon ottaa esimerkkiä niistä väärinkäytöksistä, joita aiemmat presidentit ovat tehneet, ja menee omissaan aivan liian pitkälle.

Kun presidentin kujanjuoksu lähenee loppuaan, saa elokuva välillä lähes painajaismaisia piirteitä. Nixonin pään sisällä riehuvat demonit rynnistävät ruudulle. Valkoinen talo on kuin kummitusröttelö. Nixon ei luota lopulta keneenkään ja syöttää avustajansa leijonille yksitellen pysäyttääkseen Watergate-tartunnan ennen kuin se saavuttaa hänet. Tietysti turhaan.

Anthony Hopkinsin roolityö on todella nautittavaa. Nixonin aksentti ja puhetapa luonnistuu häneltä tarkalleen, kuten myös lopulta kaiken haluamansa saaneen mutta piinatun miehen esittäminen.

Nixon oli hyvin ristiriitainen hahmo. Köyhän, uskonnollisen perheen kasvatti, joka on raivannut kovalla työllä tiensä vallan huipun tuntumaan, varapresidentiksi. Toisaalta hän on alkoholisoitunut, vainoharhainen henkilö, joka salakuuntelee ja nauhoittaa kaiken, näkee vuotajia kaikkialla ja lahjoo hiljaiseksi hänen väärinkäytöksistään tietävät ihmiset.

Nixonia käy sääliksi, loppujen lopuksi. Hän tekee toisaalta hyvää jälkeä presidenttinä - lopettaa vietnamin,avaa suhteet Kiinaan ja lämmittelee Brezhneviäkin. Häntä kuitenkin vaivaa jatkuva alemmuudentunto vielä Yhdysvaltojen presidenttinäkin. Se syö häntä rotan lailla - Nixon on sisimmässään aina pieni, köyhä poika, joka tuntee äitinsä arvostelun ja tämän asettamat valtavat paineet sekä toveriensa sanattoman halveksunnan. Vielä presidenttinäkin.

W.

W kertoo George Bush nuoremmasta. Elokuvassa on samanlainen rakenne kuin Nixonissa - se sekoittaa kaksituhattalukua ja W:n nuoruutta. W viettää nuorena alkoholinhuuruista elämää, jossa hän tapailee naisia, käyttää rankasti alkoholia eikä kiinnostu niiden työpaikkojen pitämisestä, jotka hänen isänsä H.W. hänelle järjestelee. George etsii itseään.

Elokuvan pääkohdat ovat presidenttiys, nuoruus sekä yhdeksänkymmenluvun alun Texasin kuvernöörinvaali, jonka W voitti. Näiden ympärille leffa kietoutuu. Irakin sodan ensitahteja lyödään ovaalissa työhuoneessa sekä presidentin tilannehuoneessa. Saddam on W:lle eräänlainen pakkomielle, sillä hän katsoo isänsä vaalitappion Clintonille johtuneen siitä, että H.W. ei jyrännyt koko Irakia loistavasti sujuneen Persianlahden sodan jatkoksi. H.W.:n mielestä ei ollut hyvä idea olla miehittäjä arabivaltiossa ja mitä muut liittoutuneetkin sanoisivat... Kuvernöörinä ollessaan W kertoo luotetulle pastorille uskovansa hänen presidenttiytensä olevan Jumalan tahto. Hän kokee, että jotakin tulee tapahtumaan tulevaisuudessa ja siinä tilanteessa Yhdysvallat tarvitsee häntä.

Presidenttinä W on samanlainen kuin nuorempanakin. Juntti. Alkoholi on unohtunut ja korvautunut syvällä uskonnollisuudella, mutta puheenparsi, ruokailutavat sekä esiintyminen ovat teksasilaisen nuoren miehen tyyliä. Elokuva sisältää monta kokousta hallinnon korkeimpien neuvonantajien kesken. W on lähinnä hiljaa ja kuuntelee, antaa muiden puhua ja pitää suunsa kiinni. Lopulta hän aina alleviivaa omaa presidenttiyttään ja sanoo päättävänsä itse.

Bush on elokuvassa erikoinen hahmo. Osiltaan hyvämuistinen ja terävä sekä lipeväkielinen, mutta toisaalta höntti, joka käyttää vääriä idiomeja ja painottaa omaa tärkeyttään jatkuvasti. Ennen presidenttiyttään W tuntee alemmuuden tunnetta isäänsä kohtaan. Presidenttiyden saavuttaminen on hänelle isänmurha ja osoitus siitä että hän on poissa tämän varjosta. En ole ihan varma, mitä Stone haluaa sanoa W:n olevan. Hän on yhtäältä johdateltavissa, toisaalta mustasukkainen vallankäyttäjä.

Koontia

Kaikki Oliver Stonen presidenttielokuvat eroavat toisistaan paljon. John Kennedy ei esiinny JFK:ssa, muissa pääosassa on kyseinen presidentti. JFK on muistopuheen ja whodunit-tarinamainen teos, joka etsii oikeutta tai ainakin kyseenalaistaa vallitsevan ajatuksen. Nixon ja W. näyttävät päähenkilön taivalta maailmassa, mutta Nixon henkilönä kuvataan maanisesti ja mytologianomaisesti, siinä missä George W. Bush on kiihkouskovainen teksasilainen.

Vain Kennedystä maalataan yksiselitteisen hyvä kuva. W selviää myös verraten puhtain paperein - hän ei vaikuta missään kohtaa elokuvaa varsinaisen pahansuovalta. Nixon puolestaan käyttää koko tarinan ajan väärin presidentin valtaa sokeana sen aiheuttamalle moraalikadolle. W:n ja Nixonin molempien tapauksessa tarkoitus pyhittää keinot: Nixon puolustaa Yhdysvaltoja kommunismia vastaan, W haluaa taata luonnonvaroista tärkeimmän - öljyn - saatavuuden amerikkalaisille. Sekä pistää Saddamia turpaan isänsä takia.

Kaikki elokuvat ovat taidokkaasti tehtyjä, visuaalisesti hienoja ja juoneltaan kiinnostavia. Jos antaisin tähtiä, Nixon saisi neljä kautta viis, JFK kolme kautta viis ja W. kolme kautta viis.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Stonesta puheen ollen, tuo Spencer on hieman kovempi sankari kuin nuo mainitut presidentit tai Oscar-palkittu ohjaaja:

http://media3.s-nbcnews.com/j/newscms/2015_34/1188...

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset